Hartaus Genesis-kappelissa 21.4.2015

Virsi 169: 1–3

Miika 7: 14–20:

Paimenna, Herra, sauvallasi kansaasi,
kaitse omaa laumaasi,
joka asuu yksin keskellä metsää,
kaukana hedelmätarhoistaan.
Johda se Basanin ja Gileadin laitumille
niin kuin entisinä aikoina.
    Niin kuin silloin, kun lähditte Egyptistä,
niin te saatte vieläkin nähdä ihmeitä.
Kaikki kansat näkevät nuo ihmeelliset teot,
katselevat niitä voimattomina mahtavuudestaan huolimatta.
Kaikki mykistyvät,
ja heidän korvansa menevät tukkoon.
He nuolevat tomua kuin käärmeet, kuin maan matelijat.
Vavisten he tulevat varustuksistaan,
lähestyvät kauhusta kalpeina Herraa, meidän Jumalaamme.
Sinua, Herra, he pelkäävät!
    Jumala, onko sinun vertaistasi!
Sinä annat synnit anteeksi
ja jätät rankaisematta
jäljelle jääneen kansasi rikkomukset.
Sinä et pidä vihaa iäti,
sinä olet laupias.
Sinä armahdat meitä yhä,
poljet syntimme jalkojesi alle.
Kaikki syntimme sinä heität
meren syvyyteen.
Sinä osoitat uskollisuutta Jaakobille,
hyvyyttä Abrahamille.
Tämän olet vannoen luvannut isillemme
jo muinaisina aikoina.

Puhe:

Viime sunnuntai oli Hyvän Paimenen sunnuntai ja myös tuosta Miikan kirjan katkelmasta voi löytää paimenuuteen viittaavaa sanomaa. Erityisesti minua puhuttelee sen kohdan alku: ” Paimenna, Herra, sauvallasi kansaasi, kaitse omaa laumaasi, joka asuu yksin keskellä metsää…” Voisiko se kertoa meistä suomalaisista, Suomen kansasta? Ainakin meillä on paljon metsää tässä maassa ja on täällä myös aika paljon yksinäisyyttä.

Paimenuus on aika keskeinen osa kristinuskoa. Jeesusta ja Jumalaa verrataan usein paimeneen, joka paimentaa ihmiskuntaa/uskovia kuin lammaslaumaa.

Viime sunnuntaina pidettiin eduskuntavaalit. Valituksi tuli joukko kansanedustajia. Ehkäpä heitäkin voisi ajatella ja kutsua paimeniksi. Ainakin he johdattavat kansaamme ja tekevät sen puolesta tärkeitä päätöksiä. He ovat kuitenkin vain ihmisiä, yhtä vajavaisia kuin mekin. Siksi he tarvitsevat Jumalan apua ja johdatusta toimissaan. Voisi varmaan sanoa, että Jumala paimentaa kansaa osaltaan myös näiden vallanpitäjien ja päättäjien välityksellä.

Vaikka hengellinen ja maallinen sekä uskonto ja politiikka haluttaisiin kuinka pitää erillään ja mahdollisimman kaukana toisistaan, se on mielestäni aika mahdotonta. Olen miettinyt tätä viime aikoina. Onhan perinteisesti opetettu, että esivalta ja valtiovalta ovat Jumalan palveluksessa. Tosin poikkeuksiakin varmasti on, varsinkin, jos ihmiset syrjäyttävät Jumalan, ottavat vallan itselleen ja ehkä lopulta luovuttavat sen pahimmassa tapauksessa paholaiselle. Silloin ollaan huonolla tiellä. Toisekseen ihmisen uskonnollinen vakaumus vaikuttaa hänen poliittiseen toimintaansa. Olisihan se aika outoa, jos päättäjät kieltäisivät uskonnollisen vakaumuksensa ja siitä nousevat näkemyksensä. Ei kai vakaumustaan voi kiistää.

On tärkeää muistaa rukoilla vallanpitäjien puolesta, että he pysyisivät Jumalan johdatuksessa ja uskollisina Jumalan tahdolle. Niinhän jumalanpalveluksissa usein rukoillaan. Näin eduskuntavaalien jälkeen voimme rukoilla erityisesti hallitusneuvotteluiden puolesta, että tämä maa saisi Jumalan mielen mukaisen hallituksen, jos vain mahdollista. Toki Jumala voi toimia ja toimiikin ilman meidän rukouksiamme, mutta silti me saamme viedä meidän yhteisiä asioita hoitavat vallanpitäjät Jumalan eteen. Ehkä se myös antaa ihmiselle mielenrauhan, kun tietää, että asia on rukouksen kautta varmasti Jumalan muistissa.

Virsi 174

Hartaus Genesis-kappelissa 10.2.2015

Virsi 447: 1-2

1. Joh. 1:5-7:

Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. 

Puhe:

Viime syksynä olin yhdellä luentokurssilla, jonka luennot olivat Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen Carelia-rakennuksen salissa C2 eli siinä ison Carelia-salin viereisessä luentosalissa. Erään kerran luentoa odotellessa olin kirjastossa tietokoneella, kun alkoi tulla sähkökatkoksia, joista viimeisin kesti kauan. Valot sammuivat. Tietokoneet sammuivat. Ikkunoista tuli kuitenkin valoa niin, että näkyvyys oli hyvä.

Luennon alun lähestyessä siirryin Carelian aulaan, jossa myös oli suurista ikkunoista johtuen riittävä näkyvyys sähkökatkoksesta huolimatta. Menin luentosaliin, jossa olikin sitten säkkipimeää, ainakin melkein, koska sali on ikkunaton. Luennoitsija oli siellä pienen otsalampun kanssa. Myös muutamien opiskelijoiden tietokoneet ja puhelimet valaisivat suurehkoa salia, mutta kuitenkin hyvin vähän. Näistä pienistä valoista huolimatta istuimme pimeässä siihen asti, että luennoitsija ilmoitti luennon perutuksi.

Valo on tärkeää tai oikeastaan korvaamatonta meille ihmisille. Toki silmät kyllä tottuvat pimeään, mutta on se pimeässä toimiminen joka tapauksessa melko hankalaa. Jumala on luonut ihmisen valosta riippuvaiseksi. Jo maailmaa luodessaan Jumala loi valon melko varhaisessa vaiheessa. Valon ja pimeyden ero on siis vanhimpia asioita maailmassa. Valolla on siis tärkeä merkitys Jumalan suunnitelmissa.

Päivän Raamatun tekstissä puhutaan valosta. Siinä todetaan mm. että ”Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää.” Myös todetaan: ”Jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” Meitä kehotetaan kulkemaan valossa, seuraamaan Jeesusta (joka Johanneksen evankeliumissa sanoo olevansa maailman valo) ja elämään Jumalan tahdon mukaisesti tai edes etsimään sitä tahtoa.

Helppoa tämä niin sanottu valossa kulkeminen ei kuitenkaan useinkaan ole. Itse asiassa on olemassa niin monia valoja, joita seurata, että se Jumalan valo voi hukkua muiden valojen joukkoon. Joskus sitä pitää ihan etsiä. Voimme rukoilla ja pyytää, että Jumala antaisi valonsa loistaa kirkkaana ja että hän loistaisi valoaan meissä niin, että mahdollisimman moni näkisi Jumalan valon. Joistain ihmisistä sanotaan, että heistä näkyy niin selvästi se Jumalan valo tai ainakin valo, jota pidetään Jumalan tekona.

”Jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.”

Virsi 447: 3-4

Hartaus Genesis-kappelissa 18.2.2014

Virsi 265 

Fil. 3: 7-14:

Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo. Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa. Ehkä silloin saan myös nousta kuolleista.
    En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.

Puhe:

Meneillään ovat olympialaiset Venäjällä. Olympialaisten tunnuslause on latinankielinen ”citius, altius, fortius” eli ”nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin”.

Tuli mieleen, onkohan tuollainen toiminta kovin kristillistä. Onko oikein, että vain nopeat ja voimakkaat pärjäävät? Onko oikein, että vain paras voittaa ja että vain yksi voi voittaa? Onko oikein asettaa ihmisiä paremmuusjärjestykseen? Eikö viimeisten pitäisi tulla ensimmäisiksi? Eikö pitäisi kulkea hitaimpien vauhtia? Eikö tulisi ottaa huomioon myös niin sanotut heikot veljet?

Sovitaan vaikka niin, että Wikipedia on luetettava. Sen mukaan ”citius, altius, fortius” -lause on peräisin eräältä dominikaanimunkilta eli ei se sittenkään ole kovin epäkristillinen lausahdus.

Tämän päivän tekstissä, kirjeessään filippiläisille, Paavali kirjoittaa mm. voittamisesta ja kilpajuoksusta. Hän vertaa kristityn elämää kilpajuoksuun ja taivaassa odottavaa iankaikkista elämää hän kutsuu maaliksi ja voittopalkinnoksi.

Miten nämä edellä kertomani asiat ovat sovitettavissa yhteen? Voisimme vaikka ajatella niin, että olympialaiset kuuluvat maallisen regimentin piiriin, kun taas hengellinen elämä ja taivastiellä kulkeminen kuuluvat hengellisen regimentin piiriin.

Ihmiset ovat luonteeltaan kilpailuhenkisiä. Varmasti Paavali tiedosti sen ja oli itsekin kilpailuhenkinen, kun käytti sanoja ”voitto”, ”tappio”, ”palkinto” ja ”juoksu kohti maalia”. Hänen muissakin kirjoituksissaan näkyy kilpailuasetelma, esimerkiksi kun hän kertoo olevansa syntisistä suurin jne.

Me tiedämme, mitä kohti meidän tulisi kulkea. Me tiedämme, että pääsemme sinne Jeesuksen Kristuksen ristin kautta. Se on ainoa tie, joka perille vie.

Tässä kilpailussa on monia voittajia. Perille pääsevien määrää ei ole rajattu. Ei Paavalikaan päivän tekstissä mainitse, että on vaarana jäädä ulkopuolelle, jos ei ole ensimmäisten joukossa perillä. On lohdullista tietää, että ei tarvitse käyttää kyynärpäätaktiikkaa eikä yrittää olla muita parempi tai nopeampi. Oleellista ei ole nopeus tai voimakkuus. Voisi sanoa, että taivastiellä oleellista on kestävyys ja päämäärä. Kristityn elämä on tavallaan kestävyys”urheilua”, pitkän matkan juoksua. Juoksun harrastajille annetaan usein ohje: ”Ei matka tapa, vaan vauhti.” Pitkä matkamme on. Matka on pitkä ja se voi laittaa taivastiellä kulkijalta uskon koetukselle (ainakin minulla). Kohtaamme monenlaisia tilanteita, myös haasteita ja vastoinkäymisiä. Niissä tarvitaan kestävyyttä. Sitä saamme rukoilla. Tällä tiellä saamme muistaa, että heikollakin uskon kestävyydellä saamme turvautua vahvaan Vapahtajaamme. "Citius, altius, fortius" -periaatetta hyödyntäen voimme yhdessä kulkea taivastietä kävellen, juosten, kontaten, ryömien, raahautuen jne. Oleellista ei ole vauhti tai kulkemistapa, vaan tärkeintä on suunta ja päämäärä.

Virsi 404

Hartaus Genesis-kappelissa 19.11.2013

Virsi 152:1-3

Matt. 25:1-13

Jeesus puhui tämän vertauksen:
    ”Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Mutta keskellä yötä kuului huuto: ’Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!’ Silloin kaikki morsiusneidot heräsivät ja panivat lamppunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat viisaille: ’Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.’ Mutta viisaat vastasivat: ’Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.’ Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin. Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: ’Herra, Herra, avaa meille!’ Mutta hän vastasi: ’Totisesti, minä en tunne teitä.’
    Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.”

Puhe

Elämme lopun aikoja. Niin on tosin eletty jo noin 2000 vuotta eli aika pitkään meidän ihmisten aikakäsityksen mukaan. Silti elämme yhä lopun aikoja.

Odotammeko me pimeydessä näiden evankeliumin morsiusneitojen tapaan? Onko meillä öljyä jäljellä vai pitääkö meidän lähteä ostamaan sitä juuri silloin, kun sulhanen saapuu? Mitä sillä öljyllä oikein tarkoitetaankaan tässä kohdassa? Miksi viisi viisasta neitoa ei voinut antaa edes vähän öljyä toisille? Eikö se olisi ollut kristillistä toimintaa, lähimmäisen rakkautta?

Tästä voi siis päätellä, että öljy on jotain sellaista, jota ei voi antaa toisille. Minulla tuli ensimmäisenä mieleen, että öljy on meidän uskomme. Niin ajattelee ainakin kaksi muutakin ihmistä. Lisäksi löysin näkemyksen, että öljy olisi Pyhä Henki. Usko ja Pyhä Henki. Voiko niitä puolittaa? Voimmeko antaa omasta uskostamme puolet toiselle? Emme voi. Ihmisellä joko on uskoa ja Pyhää Henkeä tai sitten ei ole. Välimuotoa ei ole. Ei voi olla puolikasta uskoa tai olla puoliksi uskossa tai puoliuskovainen. Usko on Jumalan lahja, jonka ihminen on saanut ja ottanut vastaan. Efesolaiskirjeessä Paavali toteaa: ”Armosta Jumala on meidät pelastanut antamalla meille uskon. Pelastus ei lähtöisin meistä, vaan se on Jumalan lahja.” Lahjaksi saatua uskoa ei saa eikä voi antaa toiselle. Siitä voi toki luopua, kuten valitettavan moni tekee, mutta siltikään sitä ei voi siirtää toiselle.

Mitä sitten tulisi ajatella uskon määrästä? Voiko sitä mitata? Joidenkin mielestä sitä voi mitata, mutta mielestäni mittaaminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Toisaalta se uskon määrä ei kuitenkaan ole oleellista. Oleellista on se, onko uskoa vai ei eli onko lampussa öljyä vai ei. Heikolla ja vähäiselläkin uskolla saa turvautua vahvaan vapahtajaan. Pienikin määrä öljyä riittää silloin, kun on aika mennä taivaan häätaloon.

Pitäkäämme huolta, että lampuissamme on öljyä silloin, kun sulhanen Jeesus tulee. Me emme tiedä sitä hetkeä, mutta se hetki on koko ajan yhä lähempänä. Olkaamme koko ajan valmiina, mutta ei niin, että unohtaisimme muun elämän. Jeesus voi tulla jo tänään tai huomenna tai ensi vuonna tai vasta tuhansien vuosien päästä. Sen hetken tietää ainoastaan Jumala.

Virsi 152: 4-5