Hartaus Genesis-kappelissa 18.2.2014

Virsi 265 

Fil. 3: 7-14:

Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo. Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa. Ehkä silloin saan myös nousta kuolleista.
    En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.

Puhe:

Meneillään ovat olympialaiset Venäjällä. Olympialaisten tunnuslause on latinankielinen ”citius, altius, fortius” eli ”nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin”.

Tuli mieleen, onkohan tuollainen toiminta kovin kristillistä. Onko oikein, että vain nopeat ja voimakkaat pärjäävät? Onko oikein, että vain paras voittaa ja että vain yksi voi voittaa? Onko oikein asettaa ihmisiä paremmuusjärjestykseen? Eikö viimeisten pitäisi tulla ensimmäisiksi? Eikö pitäisi kulkea hitaimpien vauhtia? Eikö tulisi ottaa huomioon myös niin sanotut heikot veljet?

Sovitaan vaikka niin, että Wikipedia on luetettava. Sen mukaan ”citius, altius, fortius” -lause on peräisin eräältä dominikaanimunkilta eli ei se sittenkään ole kovin epäkristillinen lausahdus.

Tämän päivän tekstissä, kirjeessään filippiläisille, Paavali kirjoittaa mm. voittamisesta ja kilpajuoksusta. Hän vertaa kristityn elämää kilpajuoksuun ja taivaassa odottavaa iankaikkista elämää hän kutsuu maaliksi ja voittopalkinnoksi.

Miten nämä edellä kertomani asiat ovat sovitettavissa yhteen? Voisimme vaikka ajatella niin, että olympialaiset kuuluvat maallisen regimentin piiriin, kun taas hengellinen elämä ja taivastiellä kulkeminen kuuluvat hengellisen regimentin piiriin.

Ihmiset ovat luonteeltaan kilpailuhenkisiä. Varmasti Paavali tiedosti sen ja oli itsekin kilpailuhenkinen, kun käytti sanoja ”voitto”, ”tappio”, ”palkinto” ja ”juoksu kohti maalia”. Hänen muissakin kirjoituksissaan näkyy kilpailuasetelma, esimerkiksi kun hän kertoo olevansa syntisistä suurin jne.

Me tiedämme, mitä kohti meidän tulisi kulkea. Me tiedämme, että pääsemme sinne Jeesuksen Kristuksen ristin kautta. Se on ainoa tie, joka perille vie.

Tässä kilpailussa on monia voittajia. Perille pääsevien määrää ei ole rajattu. Ei Paavalikaan päivän tekstissä mainitse, että on vaarana jäädä ulkopuolelle, jos ei ole ensimmäisten joukossa perillä. On lohdullista tietää, että ei tarvitse käyttää kyynärpäätaktiikkaa eikä yrittää olla muita parempi tai nopeampi. Oleellista ei ole nopeus tai voimakkuus. Voisi sanoa, että taivastiellä oleellista on kestävyys ja päämäärä. Kristityn elämä on tavallaan kestävyys”urheilua”, pitkän matkan juoksua. Juoksun harrastajille annetaan usein ohje: ”Ei matka tapa, vaan vauhti.” Pitkä matkamme on. Matka on pitkä ja se voi laittaa taivastiellä kulkijalta uskon koetukselle (ainakin minulla). Kohtaamme monenlaisia tilanteita, myös haasteita ja vastoinkäymisiä. Niissä tarvitaan kestävyyttä. Sitä saamme rukoilla. Tällä tiellä saamme muistaa, että heikollakin uskon kestävyydellä saamme turvautua vahvaan Vapahtajaamme. "Citius, altius, fortius" -periaatetta hyödyntäen voimme yhdessä kulkea taivastietä kävellen, juosten, kontaten, ryömien, raahautuen jne. Oleellista ei ole vauhti tai kulkemistapa, vaan tärkeintä on suunta ja päämäärä.

Virsi 404